Yhdeksän miehen saappaat

Pentti Haanpään humoristinen romaani "Yhdeksän miehen saappaat" julkaistiin sodan jälkeen 1945. Kirjasta huomaa pienen sodanvastaisuuden, jatkosotaan turhautumisen: sotamies Ahvenen talo tuhoutuu, ja kirkko, jota Norppa oli rakentamassa, jää Neuvostoliiton puolelle.

Romaani on niitä keskitasoa parempia kirjoja, joita jaksaa lukea toisenkin kerran. Se kertoo sotilassaappaista ja niiden yhdeksästä erilaisesta käyttäjästä jatkosodan aikana. Kukaan heistä ei ole sankari kuten Rokka vaan useimmat hieman Honkajoen tapaisia: he yrittävät päästä sodasta helpolla, vaikka joutuisivatkin naurunalaiseksi. Vääpeli Soro ylentää itsensä vänrikiksi, ja Jaara pakenee sotaa korttipeliin.

Tapahtumat eivät liity sotimiseen vaan lähes kaikki tapahtuu joko kotirintamalla tai kasarmilla. Ne kertovat jokaisen yhdeksän miehen elämästä pienen sattumuksia täynnä olevan tarinan. Ihminen ei niihin oikein voi vaikuttaa, ja se näyttääkin olevan yksi harvoista yhdistävistä tekijöistä tarinoiden välillä.

Saappaat ovat olevinaan kirjan päähenkilö. Minusta ne ovat vain melko huono keino päästä kertomaan erilaisia tarinoita yhtenäiseen romaaniin. Jos oikein vääntää mielikuvitusta, ne voisivat olla kuvaus suomalaisten sotaylpeydestä tai Suomesta. Ne palasivat sodasta uupuneina ja runneltuina, muttei täysin rikki, oltuaan ensin suuren rasituksen kohteena. Välillä niiden vaihto tapahtuu vähän töksähtävästi ja tuntuu keksityn tuskanhien virratessa pitkin niskaa. Esimerkiksi Jaara vain pyytää vaihtaa saappaita ilman mitään järkevää syytä. Tai ehkä se on Haanpään aivan liian omalaatuista huumoria.

Sensuurista oli hyvä kommentti, kun kerrottiin Jaaran kirjoittavan vaimolleen kirjettä, eikä siitä oikein ala tulla mitään: "Kunhan nyt tulee mainituksi, että heipä hei, täällä ollaan! Ja saaneeko tuota paljon sanoakaan? Joillekin on tullut ikävyyksiä sensuurin takia..." Varmaankin pienoinen piikki kustantajille.

Oli myös hauska huomata muutamia alluusioita. Esimerkiksi sanottiin: "Erämaa oli autio ja tyhjä. Ei voinut kuvitellakaan, että sodan henki liikkuisi sen päällä." "Autio ja tyhjä" vilahteli tekstissä pari muutakin kertaa.

Kokonaisuutena kirja miellytti ainakin jälkeenpäin. Sotatoimintaa olisin kaivannut lukiessa enemmän, mutta lopuksi tajusin, että niin on hyvä kuin on. En olisi kuitenkaan kestänyt perääntymisvaihetta.


(C) Mika Kähkönen, kevät 2001