Tuomo sedän tupa
Mustaa valkoisella

Harriett Beecher-Stowen vuonna 1852 ilmestynyt esikoisteos "Tuomo-sedän tupa" käsittelee neekeriorjuutta Amerikan Yhdysvalloissa. Romaani on selvästi mielipidekirja ja orjuutta vastaan. Kirja sai aikaan suuren keskustelun silloisissa pohjois- ja etelävaltioissa. Orjuuden vastustajat kiittivät sen todenmukaista kerrontaa, puoltajat taas leimasivat sen törkeäksi valheeksi. Juuri "Tuomo sedän tuvalla" oli suuri vaikutus orjuuden kieltämiseen.

Romaani on selvästi osoitettu yhdysvaltalaisille. Sen huomaa erityisesti silloin, kun kertoja alkaa puhua lukijalle. Kirjan hauska piirre onkin se, että kertoja useaan kertaan juttelee lukijan kanssa ja puhuttelee häntä. Eräässä kohdassa esimerkiksi kerrotaan orjia käsittelevästä laista, minkä jälkeen kirjailija kirjoittaa: "Tämän kertomuksen pienistä onnettomuuksista laillisessa elinkeinossa lopetamme pyynnöllä, etteivät lukijamme tästä tekisi sitä johtopäätöstä, että Amerikan lainsäätäjät ovat muka kokonaan vailla ihmisellisiä tunteita, niin kuin kyllä tekee mieli uskoa nähdessään niitä suuria ponnistuksia, joita yhteiskunnassamme tehdään tällaisen liiketoiminnan suojaamiseksi ja vakaannuttamiseksi." Kuinka kaunista suomen kieltä! Juttelu ei häiritse lukunautintoa laisinkaan vaan tuo kirjaan mukavan rytmin. Samalla kirjailija huolehtii näissä nuhdesaarnoissaan, että moraaliset ja uskonnolliset kysymykset tulevat varmasti lukijan eteen.

Toinen Yhdysvaltoihin ja kirjailijan omaan elämään viittaava asia kirjassa onkin juuri uskonnollisuus, jolla romaani on kyllästetty viimeiseen virkkeeseen saakka. Päähenkilö Tuomo-setä on metodistineekeri ja neiti Ofelia ankara kristitty. Läpi kirjan käydään uskonnollisia keskusteluja orjuudesta ja elämästä yleensäkin sekä kirjan henkilöiden kesken, että myöskin kertojan ja lukijan välillä. Häiritseväksi asti asia ei onneksi nouse.

Räikein heikkous kirjassa on sen joidenkin osien epäuskottavuus. Noin kymmenvuotias Eva pitää kaikille neekeripalvelijoilleen liikuttavan puheen, jonka taidokkuudelle moni hautajaispuhuja olisi kateellinen. Hänen isänsä St. Clare kuolee kohta sen jälkeen, kun hän on puhunut serkulleen Ofelialle kuolemastaan ja sen vaikutuksista. Kaiken kruunaa kirjan naiivi loppu, jossa neekereiden kadoksissa olleet perheenjäsenet löytyvät.

Toinen paha virhe on kääntäjän vääntämät nimet. Niilo Liakka on varmaan jostain kummallisesta patrioottisesta mielihalustaan halunnut suomentaa kaikki englanninkieliset etunimet. Tarinan aitous kärsii, kun pakomatkalle lähteekin Georgen sijaan Yrjö Harris. Häiritseviä ovat myös lukuisat kielioppi- ja yhdyssanavirheet heti kirjan nimestä alkaen. Kuitenkin kääntäjän vanhahtava suomenkieli on kaunista ja sujuvaa.

Kirjan neekereiden elämä kuitenkin kulkee suhteellisen tasaisesti, mutta asteittain huonompaan suuntaan ja huonompaan kohteluun. Lukijaa ikään kuin valmistellaan kestämään loppupuolen raaka tappokohtaus. Kirjassa kerrotaan murhenäytelmiä tunteisiin vedoten, mutta kirjailija ei osaa kuitenkaan luoda samanlaista epätoivoa ja kurjuuden kliimaksia, jollaisesta Ilmari Kianto kertoo teoksessaan Ryysyrannan Jooseppi. Samaan ei kyllä ole pystynyt edes Viktor Hugo "Kurjissaan".

Beecher-Stowe on pyrkinyt omien sanojensa mukaan todenmukaiseen kuvaukseen. Siinä hän on suurimmaksi osaksi onnistunut. Välillä hän ei kuitenkaan tunnu oikein uskaltavan sanoa kaikkea: Eräs neekerinainen hyppäsi laivasta veteen ja hukuttautui. Heti seuraavassa kappaleessa kertoja kehottaa oikein huutomerkein lukijaa kärsivällisyyteen ja hyväksymään tällaisetkin kertomukset kirjassa. Henkilötkin tuntuvat sirotelluilta, eikä kukaan heistä oikein tunnu istuvan kirjaan kunnolla. Juoni hyppelee, ja kun henkilöt on kerran esitelty, he jäävät taka-alalle ja lopulta unohtuvat kokonaan. Kirjailija esittelee tarkasti - mutta aivan turhaan - monia lähes merkityksettömiä sivuhenkilöitä. Muutoin kirjan 560 sivussa ei suuremmin eksytä sivuraiteille, eikä kirja ole liian pitkä tai pitkästyttävä.

Heti alussa juoni jakaantuu kahteen osaan - Yrjön ja Elisan pakoon ja Tuomo-sedän matkaan etelän plantaaseille. Pakomatka on yhtenäinen, mutta Tuomon osalta kirja jakautuu kolmeen osaan: ensiksi hän on Shelbyjen neekerinä ja joutuu orjamarkkinoille, sitten hän palvelee St. Clarea ja heiluu lopuksi Legreen nyrkkisäkkinä. Tuomo on oikeastaan vain pakollinen henkilö, jolla saa yhdistettyä eri osat. Kirjailijan yhtenä tavoitteena on näköjään ollut kuvata erilaisia tapoja kohdella neekereitä ja tarvinnut kertomuksille yhdistävän siteen. Tuomo-setä on tähän tarkoitukseen onnistuneempi valinta kuin Haanpään "Yhdeksän miehen saappaiden" saappaat.

Päätavoitteensa - orjuuden kurjistavasta vaikutuksesta kertomisen - Harriett Beecher-Stowe saavuttaa hyvin. Kirja on vakuuttava ja vakuuttavuutta lisää viimeinen luku, jossa hän kertoo lähteet romaanin tapahtumiin. Muutamat pienet kömmähdykset eivät häiritse liiaksi ja kirja on ehdoton klassikko. Romaania ei kannata jättää lukematta, vaikka kirjan keskittyminen Yhdysvaltoihin aiheuttaa sen, että useat suomalaiset klassikot ovat koskettavampia kuin "Tuomo-sedän tupa".


(C) Mika Kähkönen 22.11. 2002