Monte Criston kreivi
Seikkailukirjojen kuningas

Aleksandre Dumas vanhemman vuosina 1844-45 kirjoittama Monte Criston kreivi on romanttinen ja historiallinen seikkailuromaani. Paljon enempää en tiennyt, ennen kuin luin kirjan. Luulin, että päähenkilö vain joutuu vankilaan, karkaa, löytää aarteen ja siinä kaikki. Onneksi erehdyin.

Monte Criston kreivi on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut. Se on tarina kostonhimon riivaamasta miehestä, joka suunnattoman rikkautensa avulla toteuttaa aikeensa. Romaanin perustana on Napoleonin jälkimmäisen hallinnon aikaiset valtiolliset juonittelut.

Kirja tuntuu jakautuvan kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa merimies Edmond Dantes viedään omista häistään vankilaan. Neljätoistavuotisen vankeutensa aikana hänellä on vain yksi ystävä, apotti Faria, joka opettaa hänelle monia asioita pakotunnelin kaivamisen lomassa ja päättelee Dantesin vihamiesten nimet. Kun Faria kuolee, Dantes karkaa, löytää apotin aarteen ja muuttaa nimensä Monte Criston kreiviksi aarresaarensa mukaan. Hän palkitsee ensin hyväntekijänsä Morrelin, ja sen jälkeen tarinassa on aukko. Lukija saa tietää vihjeiden perusteella kreivin matkustelleen sinä aikana ympäri maailmaa ja suunnitelleen kostoaan kymmenen vuotta.

Kirjan pitempi loppuosa kertoo, kuinka kreivi kostaa vangitsijoilleen. Hän muuttaa Pariisiin, jossa hänet tunnistaa vain entinen kihlattu Mercedes. Toimittaessaan kostoa loppuun kreivi ilmiantaa aina itsensä vihamiehilleen. Ferdinandille hän esiintyy Dantesin merimiespuvussa ja Caderousselle hän sanoo: "Olen vain köyhä merimies, jonka isä kuoli nälkään sinun vuoksesi. " Caderousse parkaisee: "Sinä!" Ja kuolee. Danglars ja Villefort eivät kuole, mutta ensimmäinen menettää rahansa ja toinen järkensä.

On vaikea kertoa kaikkia juonikuvioita. Kirjan yksi miellyttävä piirre onkin juuri sivujuonten ja henkilöiden runsaus ja se, että ne kaikki kuitenkin liittyvät toisiinsa. Hyvä esimerkki on tärkeä sivuhenkilö Maximilien Morrel. Juuri hänen isänsä yritti Dantesin vapaaksi Ifin linnasta, jonne hänet oli tuominnut kuninkaallinen prokuraattori Gerard de Villefort. Tuomio olisi ollut vapauttava, ellei Villefort olisi kuullut isänsä Noirtierin olevan mukana salaliitossa. Maximilien ei tiennyt asiasta mitään ja rakastui Villefortin tyttäreen Valentineen. Valentine oli kuitenkin luvattu Franz d'Epinaylle, jonka kenraali-isän Noirtier oli tappanut. Liitto kariutuu, mutta nyt paha äitipuoli aikoo tappaa hänet saadakseen perinnön pojalleen. Enemmänkin voisi kertoa, mutta vähemmästäkin menee sekaisin. Ja kun samantapaisia on monta, täytyy kirja lukea moneen kertaa, jos siitä aikoo saada mahdollisimman paljon irti.

Kirjassa on myös paljon ranskalaisia kolmioita, ranskalainen kirja kun on. Esimerkiksi Dantes, Mercedes ja Ferdinand sekä Villefort, rouva Danglars ja Danglars. Ne eivät kuitenkaan ole pääasia, vaan ainakin kristillisen kasvatuksen saanut ihmettelee, pohtiionko kosto oikein. Lukija tietää, ettei kreivin toiminta ole oikein, mutta myötätunto on kuitenkin hänen puolellaan. Monte-Cristo kuvittelee olevansa oikeutettu kostamaan, "Jumalan ruoska kuten Attila" ja yleisten lakien yläpuolella. Hän sanoo, että kostoista eli "luonnollisesta oikeudesta huolehtivat ne, joille Jumala on antanut tehtävän täytettäväksi", ja pitää itseään yhtenä heistä. Silti vain kunnioitusta herättää se ylivoima ja huolellisuus, jolla Monte-Cristo kostaa ja katsoo, että petetyt saavat oikeutta.

Vain kerran hän epäröi: Villefortin vaimo myrkyttää itsensä miehensä käskystä tuomiona Valentinen murhasta. Benedetton paljastettua oikeudessa Villefortin ja rouva Danglarsin suhteen Villefort kiiruhtaa kotiin peruuttamaan tuomion, mutta myöhästyy. Hän näkee poikansakin kuolleena ja menettää järkensä. Monte-Cristo katsoo kuollutta poikaa ja miettii, onko sittenkään toiminut oikein. Hän kertaa elämäänsä, käy Ifin linnassa ja on taas varma asiastaan.

Parhaita kohtia kirjassa olivat Albertin ja kreivin kaksintaistelu, jossa ei osannut odottaa lopputulosta, ja Benedetton oikeudenkäynti. Benedetton vastaus kysymykseen ammatista on loistava: "Ensin olin väärentäjä, sitten varas ja viimein murhaaja." Yleensäkin kirja oli parempi aarteen löytymisen jälkeen.

Romaani päättyy kirjeeseen, jossa kreivi toteaa olleensa väärässä ja kertoo, että "kaikki inhimillinen viisaus sisältyy sanoihin odota ja toivo." Hieno lopetus hienolle kirjalle ja sanat kuvaavat hyvin kreivin elämää. Aivan täydellinen kirja ei silti ole. Dumas olisi voinut hieman enemmän pitää salassa kreivin eri henkilöllisyyksiä. Kun apotti Busoni, lordi Willmore ja Sindbab Merenkulkija esiintyvät tarinassa, tietää liian helposti, keitä he ovat.

Kirja oli huikea lukukokemus ja aion lukea sen vielä moneen kertaan. Meidän perheessä lähes kaikki ovat lukeneet sen ja mikä onkaan hauskempaa kuin pitää tietokilpailua Monte Criston kreivistä, esimerkiksi kysymällä: "Kuka ajoi Danglarsin vaunua, kun hän pakeni velkojiaan Italiaan?" Tai, mihin emme ole vielä löytäneet vastausta: "Kuka oli kreivitär G?"


(C) Mika Kähkönen, kevät 2002





V: Danglarsin vaunuja ajoi Peppino tai Jacopo, entinen salakuljettaja, Pharao II:n merimies.
V2: En tiedä. Hän oli Italiassa oopperassa ja löi vetoa Pariisissa.